Olen viettänyt lapsuuteni kesät Nokialla Pyhäjärven suuren selän rannalla. 20 vuotta kesiä siellä syntymästä asti teki tehtävänsä ja olen aina rakastanut vesielementtiä. Kotoisin olen Tampereelta.
Muistan kuinka neljä vuotiaana ensi kerran soutelin yksin selällä. Sen jälkeen on aikaa kulunut ja on tullut tutustuttua meriin purjehtimalla. Tutuksi ovat tulleet Itämeri, Atlantin valtameri ja Karibianmeri.
Juureni jäivät lapsuusmaisemaani Pyhäjärven selälle ja sinne kaipaan aina.
Aikuisiällä vasta tuli käytyä Porissa ja rakastuin Yyterin maisemiin heti. Kyse oli syvemmästä rakastumisesta koko maisemaan ja sen luontoon. Reposaari tuntui heti kotoisalta paikalta kun siellä kävi ja sitä paikkaa kohtaan tunsin heti jotain kunnioitusta. Siellä leijui menneiden aikojen tuoksu ja meri. Puutalot, ihmiset ja maisemat vangitsivat mieleni. Mielestäni maailmaa ja meriäkin vähän nähneenä ei ole Poria voittanutta. Kyllä suuret hiekkasärkät ja meri taloineen, veneineen tuovat tunnelman esiin. Siinä paikassa, siellä rannoilla, on taikaa kuten lapsuudenmaisemassanikin, vaikka erilainen huvila-alue paikka olikin.
Menetin lapsuuteni paikan ja olen tuntenut kipua, jollaista ei voi tuntea ehkä edes menettäessään rakkaan ihmisen tai sitten se tunne on vastaava.
Ihminen voi rakastaa jotain paikkaa niin syvästi ja ymmärtää sen sydämen ajatukset, että siihen kasvaa kiinni ja jos lapsuudestaan, nuoruudestaan on siinä paikassa viettänyt aikaa, käyskennellyt usein, sinne sydän jää. Kun sitten paikka muutetaan, se tuntuu pahalta.
Näissä kuvissa on minusta rakkautta tätä paikkaa kohtaan. Sellaista jota kaikki eivät ymmärrä, jotka eivät niin ole tunteneet. Yksinkertaiset rakennelmat, veneet, ranta, vanhat laiturit erityisesti ovat rakkaita. Niihin kiintyy ja niissä on tunnetta itsessäänkin. Näissä kuvissa on siis tunnetta, kaipuuta entisaikoihinkin.
En muuten ole koskaan erityisemmin tässä 37 vuoden iässä pahemmin kuunnellut suomalaista iskelmämusiikkia, mutta kyllä Einö Grön on tuttu kuin oma sukulainen olemukseltaan, ääneltään ja esiintymiseltään, tiedä mistä tulee se tunne, kun häntä katselee konserteissa tv-lähetyksissä ja kun kuuntelee hänen ääntään, siinä kuuluu Pori puutaloineen ja isolla Meri.
Aina siitä äänestä kumpuaa meren voima ja sen rakennusten, maisemien ääni. Ja onhan nyt merenrantakaupunkeja muuallakin, mutta Porin luonto ja luonne ovat oma juttunsa.
Kaikki muuttuu, mutta kaipuu ja rakkaus entiseen ei. Meille ovat rakkaita tutut vanhat paikat, esineet ja rakennukset ja siellä asuva sielu. Se sielu kuolee, kun paikka muutetaan. Tätä sielua jäämme kaipaamaan, sillä vaikka paikka on sama, sieltä on viety jotain, sen paikan tutut kasvot. Kasvot muuttuvat, paikka pysyy.
3 kommenttia:
Hienoa dokumentointia. Tämä sivusto ansaitsee tulla julkaistuksi kesäasuntomessuilla.
Olen viettänyt lapsuuteni kesät Nokialla Pyhäjärven suuren selän rannalla. 20 vuotta kesiä siellä syntymästä asti teki tehtävänsä ja olen aina rakastanut vesielementtiä. Kotoisin olen Tampereelta.
Muistan kuinka neljä vuotiaana ensi kerran soutelin yksin selällä. Sen jälkeen on aikaa kulunut ja on tullut tutustuttua meriin purjehtimalla. Tutuksi ovat tulleet Itämeri, Atlantin valtameri ja Karibianmeri.
Juureni jäivät lapsuusmaisemaani Pyhäjärven selälle ja sinne kaipaan aina.
Aikuisiällä vasta tuli käytyä Porissa ja rakastuin Yyterin maisemiin heti. Kyse oli syvemmästä rakastumisesta koko maisemaan ja sen luontoon. Reposaari tuntui heti kotoisalta paikalta kun siellä kävi ja sitä paikkaa kohtaan tunsin heti jotain kunnioitusta. Siellä leijui menneiden aikojen tuoksu ja meri. Puutalot, ihmiset ja maisemat vangitsivat mieleni. Mielestäni maailmaa ja meriäkin vähän nähneenä ei ole Poria voittanutta. Kyllä suuret hiekkasärkät ja meri taloineen, veneineen tuovat tunnelman esiin. Siinä paikassa, siellä rannoilla, on taikaa kuten lapsuudenmaisemassanikin, vaikka erilainen huvila-alue paikka olikin.
Menetin lapsuuteni paikan ja olen tuntenut kipua, jollaista ei voi tuntea ehkä edes menettäessään rakkaan ihmisen tai sitten se tunne on vastaava.
Ihminen voi rakastaa jotain paikkaa niin syvästi ja ymmärtää sen sydämen ajatukset, että siihen kasvaa kiinni ja jos lapsuudestaan, nuoruudestaan on siinä paikassa viettänyt aikaa, käyskennellyt usein, sinne sydän jää. Kun sitten paikka muutetaan, se tuntuu pahalta.
Näissä kuvissa on minusta rakkautta tätä paikkaa kohtaan. Sellaista jota kaikki eivät ymmärrä, jotka eivät niin ole tunteneet. Yksinkertaiset rakennelmat, veneet, ranta, vanhat laiturit erityisesti ovat rakkaita. Niihin kiintyy ja niissä on tunnetta itsessäänkin. Näissä kuvissa on siis tunnetta, kaipuuta entisaikoihinkin.
En muuten ole koskaan erityisemmin tässä 37 vuoden iässä pahemmin kuunnellut suomalaista iskelmämusiikkia, mutta kyllä Einö Grön on tuttu kuin oma sukulainen olemukseltaan, ääneltään ja esiintymiseltään, tiedä mistä tulee se tunne, kun häntä katselee konserteissa tv-lähetyksissä ja kun kuuntelee hänen ääntään, siinä kuuluu Pori puutaloineen ja isolla Meri.
Aina siitä äänestä kumpuaa meren voima ja sen rakennusten, maisemien ääni. Ja onhan nyt merenrantakaupunkeja muuallakin, mutta Porin luonto ja luonne ovat oma juttunsa.
Kaikki muuttuu, mutta kaipuu ja rakkaus entiseen ei. Meille ovat rakkaita tutut vanhat paikat, esineet ja rakennukset ja siellä asuva sielu. Se sielu kuolee, kun paikka muutetaan. Tätä sielua jäämme kaipaamaan, sillä vaikka paikka on sama, sieltä on viety jotain, sen paikan tutut kasvot. Kasvot muuttuvat, paikka pysyy.
Kiitos Tauno! Kiitos että sinä olet antanut kaikkille nuorukalle ja muille kuvia Räfsön historiasta ja perinnestä.
Lähetä kommentti